Sunday, February 9, 2014

Will You Still Love Me When I'm No Longer Young And Beautiful?



We're starting to fall into a routine: every year we argue over when exactly our anniversary is. He says the tenth, I say the ninth, or the seventh, his mom, when asked to settle the argument, says the eight. I'm pretty sure that it's today, but if it was the seventh it will have already passed without much notice. We worked together, we had dinner with friends, we skidded around on a frozen pond. I know it's not the romantic Western idea of true love, with candle light and gifts pre-determined by the Chamber of Commerce or some other industry interest group, but really, who gives a fuck?

We don't celebrate either of our wedding anniversaries, we don't know the date we first met, the date of our first real date (which didn't exactly really even happen), the date of anything.  Of course we do remember everything, but not the necessary hallmarks every couple is supposed to pass on their way to marital bliss. Frankly, I always have to count backwards to figure out how long we've even known each other.



What I do know is that we've been together for what seems like forever to me. My life before our relationship now seems a little like a dream that didn't make sense upon waking, or a movie I once saw and couldn't really relate to.

We're not the same people we were when we met. For one thing, we're bona fide grown-ups now, not young adults waiting for their Saturn Return, for the direction of their lives to become clear.

The reason why it seems like everything that happened before "us" happened to a different person, is that how we live now, who we are now, is the creation of two people, rather than one. For whatever reason, or instinct, we hitched our hopes onto each other, made an improbable commitment. We've grown up together, become better people, charted to course of our lives. We've made big decisions. This is how we live. This is who we are.

The romance-industrial-complex has totally ruined the words, but this, to me, is true love. Like most other ideals, our culture has a really twisted notion of what that is supposed to look like. Soul mates at first sight, the last few minutes in a romantic comedy, the big declarations, the swell of violins, laughing and crying in a downpour, sailing into the perfect sunset... The nitty gritty of daily life is often presented as a hinderance to love, not its reality and marriage as hard, drudging work, where the returns are stability and safety, rather than joy.

Don't get me wrong; long-term relationships, romantic or otherwise, take a lot of work and devotion, but as far as I'm concerned, its part of the right work for this lifetime; finding the people that matter and then trying to make your life with them.

If there's one piece of advice about "romantic" relationships that I've ever been given that I'd like to pass onto everyone, it's something Mali's dad once told me, during one of the many heartbreaks I suffered in my early twenties. "The person you're with, your partner, should also be your best friend." It seems so obvious now, especially written down, but from the perspective of a twenty-trhee-year-old who thought love should be intense and tortured and interesting, it was revolutionary.

The other lesson I learned around that time, was to let go of any expectations when it came to the superficial. When you're single you often have all these lists of characteristics that your ideal mate must possess (...has a beard, plays the banjo, tall, has the same religious beliefs, wears good shoes, must love Atom Egoyan's The Sweet Hereafter and so forth...), but the real non-negotiables are something entirely different.

Once, my ex and I got into a fight about whether our hypothetical future children would have access to a TV. It doesn't sound like much now, but the dismissive way he talked to me about it made me realize that for all of our seeming compatibility, our values were fundamentally different. Sometimes, the qualities we can't budge on in a partner are just like that, something we didn't even really know mattered, nor knew how to put into words. In this case it wasn't the actual potentially TV-watching offspring, it was his close-mindedness about something that I didn't even consider that alternative. And it certainly wasn't what ended that relationship, but rather was an indicator of the things that would eventually become unsurmountable for the two of us.

When I met my husband, he wasn't exactly the type of guy I saw myself dating, nor did he squarely fit into my life-plans at the time, but what I came to understand was, that none of that really mattered, because on some fundamental level we believed in the same things, not even in terms of narrowly defined ideas like religion, or politics, but rather, spiritually and morally; and that that was what connected us, not some preconceived idea of an ideal partner.

True love, to me, is not one big gesture, but a million small ones; caring for someone when they're sick, making a fire so that other person can have their breakfast in a warm kitchen, knowing when to back down, knowing when be soft and when to be tough, when the fight you're in is about something other than the topic under discussion, loving someone, not unconditionally with faults and all, but in spite and even because of those very short-comings...

When I look at the two people in these pictures from seven years ago, I hardly recognize them, yet at the same time, I remember exactly what they talked about in the dead of night in their tent, in the morning by the clear, man-made lake, on mountain tops and winding trails. I know their fears and hopes for each other and wish that I could reassure them of their future together. I look at them the way one looks at old photographs of long-lost relatives and wonder if seven, twenty, forty years into the future I'll look at pictures of us as we are right now with the same tenderness and joy and nostalgia.


I want to believe that we'll always be best friends, that we'll grow old together, that ours will be the kind of happy marriage that couples I marvel at have, but of course, as always, the future is unknowable. "Forever" is as subjective as any other word, it lasts only as long as those who say it continue to believe in it.


This much I do know: I'm proud of who we are today, delighted and puzzled by how far we've gotten, curious about what will happen next. And that love may not be one long, romantic moonlit walk on a beach and marriage isn't just pure bliss, but it is an adventure.


And I for one, feel really lucky to have found a good travel-partner.

27 comments:

  1. I love this. And you two! Here's to many more beautiful years together!
    Love, Em

    ReplyDelete
  2. Aw, this is the sweetest - you guys are the sweetest! Happy (belated? early?) anniversary! XO

    M.

    ReplyDelete
  3. swoon. happy anniversary. more cosmic connection at work, so fitting that you posted this today, and i'll tell you why later on the phone. XO

    ReplyDelete
  4. Oh Milla, I've read this twice with a wide smile and tears in my eyes. Somehow the happy radiance coming from these pictures (lake and silhouettes included) reflects quite well what I've come to recognize as... the endearing and sincere "two of you" that is subtly or directly present in all of what you share with us.

    Yes, in a True Love, our loved one is not only our closest friend, but our best ally towards becoming better as a person... and I was thinking this very afternoon how much his tenderness towards me can take many forms, often unexpected and yet deeply felt - in spontaneous gestures, little attentions, a loving appreciation. How it somehow epitomizes, to me, the beauty of this long-lasting attachment that has become such an intimate part of our selves.

    All my blessings to the inspiring pair of you :o)

    ReplyDelete
  5. Well spoke. Thanks for writing this.
    Our views on the commercialzed, movie-version, "supposed-to" version of love is remarkably similar to yours. Especially now that we're being bombarded by Valentine's Day.
    Methinks I will forward this on to my husband as well.

    ReplyDelete
  6. Whenever it was, is or will be, happy Anni !
    Sounds like 'true love' to me. ;)

    ReplyDelete
  7. happy anniversary! marriage certainly isn't easy so i think anniversaries are big deals. glad you found a bff and travel partner and i hope the two of you have many more happy years together.

    ReplyDelete
  8. This is so touching. I hope C. appreciates it as much as I did *sniffle sniffle*. Each and every word is so true. Including the "forever" business, my least favorite of the un-knowables. But, like you I like to believe in it. D. and I have certainly grown up together. We met when we were both just wee babes-- teenagers-- so I know the feeling. In this way, I would say that we did not always share the same belief systems. But I do feel we had enough shared values that we both positively influenced the other. Who really knows though?

    I can't believe these pics are 7 years old? Ya'll look the same to me :)

    ReplyDelete
  9. Oh, Milla! How do you do it? How do you put these matters into such perfect words? I couldn't agree more. Andrew and I have been together now for over 14 years, and sometimes we just look at each other and say, "Do you know how lucky we are? Do other people feel this way?" It's as much about being best friends and partners, to have each other's backs and to support our parenting decisions, as it is having adventures and jokes and romance. You two look and seem so happy, and by the way, you look exactly the same as 7 years ago! No joke!

    ReplyDelete
  10. Beautifully said :) I wasted a lot of time dating guys who were "exactly the type of guy I saw myself dating" and I was miserable---then along came a guy who was nothing like my expectations...and we have been together for 15 years now. And, as you say, we are best friends, and we celebrate the little things in life together.

    ReplyDelete
  11. "finding the people that matter and then trying to make your life with them" - I love this, and agree 100 percent. With all of this, actually . . .

    Cheers to you and your life together with your charming "travel mate" You guys are damn cute.

    xo
    J

    ReplyDelete
  12. Nieleskelin läpi tuon sun kirjoituksen, istuskellessani tässä kassalla. Jos joku olisi juuri silloin tullut maksamaan ostoksiaan, olisi mun silmät olleet kuin lammet, liikutuksesta, siitä että taas osuit sanoillasi tiettyyn kohtaan.. Aika vanhaksi on pitänyt elää, jotta olen ymmärtänyt että rakkauden ei kuulu sattua, raastaa, tehdä kipeää. Useamman kerran eronneena, säröjä ja menetyksiä on tainnut tulla enemmän kuin yksi heiveröinen nainen oikein välillä jaksaa kantaa. Aivan tässä lähiaikoina olen huomannut pienen ilkeän kaverin nimeltä katkeruus tekevän majaansa mun sydämen perukoille. Se viimeistään on avannut silmiä.. Siitä kuinka helposti sitä ajautuu väärille urille, kuinka ihmismieli tottuu ja siedättyy, omat rajat siirtyvät kun tarve tulla rakastetuksi on riittävän suuri.
    Onneksi mulla on ympärillä ihania ihmisiä; sisko ja sen mies, veljen perhe, joiden luokse kun menee, saa osakseen annoksen ystävyyttä ja kumppanuutta joka säteilee ympäriinsä niistä ihmisistä ja niiden yhteisestä energiasta. Sun tähtipölyt lentelee sitten vielä tietenkin valtamerten yli ;). Ja on mulla jotakin sellaista joka torjuu sen katkeruus-kaverin, good things coming my way -osastoakin, toivoa ja rakkautta. Hyviä vuosipäiviä, tavallisia päiviä, "ei-mitään" päiviä sulle ja C:lle..

    "Niin kuin tunsin sinut
    puunrungon toisella puolella
    tunsin enkä nähnyt,
    ja vielä lähempänä
    kun se kasvoi
    toistemme hengittämä puu
    puun henkäys
    ja minä sinun ja sinä minun."

    (Mirkka Rekola)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi rakas ystävä. Ja nyt sitten minä itkeskelen täällä aamupalapöydässä (onkohan toi sana...). Voikun voisin lentää sinne mantereen ja meren taakse antamaan sulle oikein ison rutistuksen, keittää iltateet ja jutella yömyöhään saakka oikeilla sanoilla. En tiedä oonko koskaan tätä täällä sanonut, mutta meillä on tapana muistuttaa itseämme ääneen siitä elämän monimutkaisuudes, pahoina aikoina, silloin kun ollaan surullisia, tai vihaisia ja toisinaan myös katkeria, vaikkei pitäisi, tai saisi. Silloin huokaistaan syvään ja sanotaan, "On niin vaikeata olla ihminen." Koska se on totta.

      Yksi tietty Buddhalainen ajatusketju on että ihmisyys ei ole mikään palkinto, vaan se rankin askel tiellä kohti valaistumista. Että sittisontiaisilla ja oravilla on helppoa, koska Meillä myös sanotaan jos joku on itsekäs, tai ilkeä että "Se ei vissiin ole ollut kovin kauaa ihminen." Sen sanominen ääneen että se on vaikeaa, on meille muistutus siitä että hyvinhän tässä pärjätään, vaikka itkettää ja vituttaa, että tämä ei ole niitä yksinkertaisimpia asioita. Se että tunnistaa ne inhottavat peikot, katkeruuden ja muut, kun ne tulevat vierailemaan on jo puoli taistelua, se että istuttaako ne alas ja pitää niille puhuttelun, vai tunkeeko komeron perimmäisille nurkille, riippuu siitä että uskaltaako niitä katsoa silmiin ja ymmärtää että ne on osa meitä, eikä tosiaankaan se paras osa. Joten sanonpa nyt tässä ja kirjaan ylös, hyvinhän sinä pärjäät, koitat tuoda parhaasi ja nähdä sen mitä et halua, tämä kun ei ole ihan helppoa, tämä ihmisyys-asia.

      Ja rakkaus? Se miten paljon ja oikein sitä osaa rakastaa itseään ja toisia, se on yksi niistä vaikeimmista, milloin päästää irti ja milloin pitää kiinni, mitä muistaa ja mitä unohtaa, mitkä asiat on mitättömä ja mitkä isoja ja painavia. Itseasiassa tätäkin tekstiä kirjoittaessani mietin että ehkä minäkin täällä blogissa annan liian auvoisen kuvan meidänkin suhteesta, etttä täälläkin tapellaan vaikka minkälaisten peikkojen kanssa, kyllästymisen, syyttelyn, pikkumaisuuden. Välillä paiskotaan ovia (Kuka paiskoo? No minä.), välillä mennään nukkumaan vihaisina (no onneksi ei usein). Tavallaan mulle tämä blogi on myös paikka missä muistutan itseäni siitä mitä minulla on, kaikista hyvästä ja ehkä siksi tähän usein tulee semmoneen yltiöpositiivinen vire (lisäksi se on tietty muistikirja, mielipidesivu, leikekirja ja ihana kummallinen kahvila jossa vilisee mielenkiintoisia tyyppejä ;). Toisaalta hyvä, toisaalta ehkä pitäis istua joskus alas kun oikein ottaa päähän. Mutta ne on niitä semmoisia haavoittuvuusasioita myös.

      Musta se kaikki alkaa siitä että muistaa olla itselleen armollinen, antaa olla katkera jos siihen ei jämähdä, tunnustella ja todeta tosiasioita. Vaikka me ei tunneta toisistamme kaikkea (vaikka välillä vaikuttaakin että ollaan pitkälti sama tyyppi ;) niin sanonpa vielä senkin että en todellakaan, missään valossa näe että susta tulisi läpeensä katkeraa ihmistä. En sitten yhtään.

      Iso halaus, tähtipölyä sulla on omastakin takaa vaikka muille jakaa, mutta lämmintä teetä ja hyviä ajatuksia,
      Milla

      Delete
    2. Kiitos. Taas. Toistan itseäni, hah. Ja joo, ei musta katkeraa tule, ei kuulu suunnitelmiin ;).. Oon yrittänyt pitää katkeruus-kaverin aisoissa antamalla sille vastalääkkeeksi kiitollisuutta ja uteliaisuutta, muunmuassa. Noi sun mahtavat lauseet saattais kans toimia, sillä varmaan menee suu mutruun ja on sulattelemista, mutta sepä on sille ihan oikein...!

      Delete
  13. "My life before our relationship now seems a little like a dream that didn't make sense upon waking, or a movie I once saw and couldn't really relate to." -- I feel like these words perfectly capture how I feel about life before meeting my guy. The life still existed, but it now fits awkwardly on me like a sweater that was a hand-me-down.

    Wow, your words are so beautiful. I am so thankful I stumbled across your blog and was able to read this.

    ReplyDelete
  14. This is so lovely, and all so very true.

    ReplyDelete
  15. i agree with all your thoughts here, completely. no one tells you how utterly, horribly difficult marriage is!
    your relationship made me think of this quote, by walt whitman: "we were together. i forget the rest." xo

    ReplyDelete
  16. Kauniisti kirjoitit taas Milla.
    Ja itku tuli sinun ja Marian (hei! :) ) keskustelua lukiessa.
    Ei tosiaan ole ihan helppoa olla ihminen, katsella omien peikkojen touhuja.
    Toisaalta rumuuksiensa peikoiksi nimeäminen pehmentää niitä,
    tuo hieman sellaista lempeyttä niitä kohtaan. ”Jaha, tuossa tuo kateus taas pyörii, mitähän ajatuksia se tarvitsee pienentyäkseen.”

    Kirjoituksesi osui syvälle sillä menetin rakkaani kaksi viikkoa sitten diabeteksen liitännäissairauksien kokonaisuuteen. Olen jo hieman voinut ennakoida, vuosi sitten tammikuussa lauloin, silitin ja rukoilin hänet kahdeksan päivän koomasta takaisin. Silloin hän tuupertui dialyysiosastolla, nyt yksin kotonaan.
    Hän oli, on, kertakaikkisen kaunis, upea. Kuljimme yhteistä polkua lokakuusta 2006. Netistä löytynyt lainaus sopii hyvin meihin:
    “People think a soul mate is your perfect fit, and that's what everyone wants. But a true soul mate is a mirror, the person who shows you everything that is holding you back, the person who brings you to your own attention so you can change your life.
    A true soul mate is probably the most important person you'll ever meet, because they tear down your walls and smack you awake. Soul mates, they come into your life just to reveal another layer of yourself to you, and then leave. A soul mates purpose is to shake you up, tear apart your ego a little bit, show you your obstacles and addictions, break your heart open so new light can get in, make you so desperate and out of control that you have to transform your life.” (Elizabeth Gilbert, vähän pätkitysti)
    Samaistun tuohon myös sikäli, että myös naispuolisen syvimmän yhteyden ystävyyteni olen menettänyt jo nuorena. Hän sairastui skitsofreniaan kun olimme 22-vuotiaita ja kuoli 24-vuotiaana.

    Hyväksymisen oppitunteja nämä. Ja jonkinlainen ajatus siitä, että olen itse valinnut juuri nämä ihmiset ja olen todella kiitollinen siitä kaikesta kauneudesta jonka olen heidän kauttaan osakseni saanut.
    Nuoruuden ystäväni jälkeen olen saanut elämääni useita kauniita syviä yhteyksiä, mutta ystäväni oli ensimmäinen ”sielunsisko”, ihminen jonka kanssa maailman ja hetkien kauneus ja luontoyhteys avautui aikuisuutemme kynnyksellä ihan uudella tavalla: ensimmäistä kertaa jaettuna. Lapsuuteni luontoyhteys ja herkkyys oli ollut monta vuotta murrosikäisen mukautujan sisässä kateissa, tuon ystävyyden kautta löysin ne itsessäni uudestaan löytäessäni samankaltaisen ihmisen joka eli ne näkyväksi.
    Tässä kirjoittaessani ymmärrän, että osa kokemusta oli myös sellainen nuorena mahdollinen symbioottinen ystävyys, aikuisen ystävyys on erilaista. Olen selvästi haikaillut myös tuota osaa kokemuksessa, tänään aikuiset ystäväni ovat harvakseltaan tavattavia perheellisiä tai muuten oman elämänsä aikatauluttamia. Kaipaan siis ”siskoutta”, lähekkäin eloa.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi miten surullista, olen pahoillani, enkä edes osaa kuvitella miltä rakkaan ihmisen menettäminen tuntuisi, saati sitten useamman. Halaukset sinne ja kiitos että kirjoitit. Tuo lainaus on aika osuva ja raaka, juurikin niinkuin rakkaudesta kirjoitettaessa pitää olla.

      Ystävyys ja rakkaussuhde ovat tavallaan hyvin samanlaisia ja usein ihmisten on oikeastaan vaikeampaa löytää se "tosi ystävä", johon voi luottaa ja joka on aina läsnä kun tarvitaan. Niin se vain on että vanhempana, meidän yhteiskunnassa ihmisillä on kaikilla ne omat pienet yksikkönsä joihin aina palataan päivän lopuksi. Useing ystävyystutkijat (työstan postausta aiheesta) sanovatkin että ns. ruuhkavuodet, ovat ystävyyden kannalta ne vaikeimmat koska ihmiset keskittyvät niin paljon ydinperheeseen. Itsekin usein kaipaan sellaista ystävyyttä jossa ehtisi rauhassa olla ja miettiä ja jutella eikä olisi jatkuvaa aikataulujen yhteen sovittamista.

      Paljon hyvää sulle, toivoa ja iloa ja suremista silloin kun sitä tapahtuu ja tarvitsee. Ja kiitos.

      Delete
    2. Kiitos paljon Milla.

      Mielenkiinnolla odotan työstämääsi ystävyysaihetta. Yhdessä vietetyn ajan määrä, hiljainenkin rinnakkainolo (varmaankin minulle erityisesti juuri se) tuo jonkin syvyyden aspektin ystävyyteen. Arjen jakaminen ja kaikenlaisina päivinä läsnäolo toteutuu kämppissuhteissa, moneen entiseen kämppikseen onkin muodostunut omanlaisensa sidos.
      Onneksi elämä ja maailma on täynnä upeita ainutkertaisia ihmisiä ja tärkeitä kohtaamisia.

      Delete
  17. Beautiful :) And so true. I love that my husband is my travelling companion, my fellow-adventurer and it is in those moment when we tackle life as a pair of explorers that I feel most at peace, most certain of our path and most in love. Thank you for sharing your love with us; it is a blessing to share in. x

    ReplyDelete
  18. Wonderful! And I agree wholeheartedly. Love is a marvelous thing, but so much more complex and therefore better than the image of love presented to us through various media.
    We also have no specific dates we celebrate; since we met we grew into a relationship, but there simply was no one point that marked us being together.

    ReplyDelete
  19. I completely agree with the sentiment that love is all the little steps and action. I think you make your soul mate - you build your love, you don't just start with it automatically.

    ReplyDelete